Kategoriat
Runot

Joka päiväinen leipämme

Leipä murtui siististi halki ja
istui leikkuulaudalla kahtia
jakautuneena pitäessäni vahtia,
ettei kukaan kajoaisi siihen vielä,
ennen kuin… En sitä vielä tiedä,
en sitä vieläkään miellä,
mitä oikein odotin. Mikä käsky
oli aivoihini vangittu, mikä isku
niille oli annettu.

Leivällä oli tehtävä.
Se edusti elämää ja kiertokulkua.
Ei ollut teuraseläin, lehmä,
mutta taatusti elävä ja hullua
olisi ajatella, ettei sen arvontuntua
kuunnella enää. Karppaus ja ajan
muut muutokset, kaikki pienet
parannukset, ihmisten uudet ajatukset.
Sokerinlisäyksestä uutisoitiin leipään,
halutaan tällä varmistaa riippuvuus pään,
aivojen, jotka sanelevat perimämme kautta:
”Ah, ihanaa ravintoa, vaani sitä kuin haukka!”.

Tuotteistuksella, medialla ja muulla,
ohjaillaan meitä, joiden pää tehtiin puulla.
Ei ole enää mitään pyhää tai kunniaa,
vaikka kyllä meidän mietteet punnitaan,
joskus sitten – myöhemmin kuin nytten.
Leivän kunnia-aika oli ja meni,
nyt mieltymystä leipään itse kukin piilotteli.
Sillä on juuret ja niin perustavanlaatuinen
raaka-aine, vilja ja maatalous, joka hapuillen
etsii itselleen elintilaa olemustaan uusien.

Sydämelläkin on pitkät perinteet,
vaikka yleistynyt onkin ”harppaus”
sen ylitse arvottomasti.
Mutta vaikka vääryyksiä teet,
unohdat onnesi ja on pakkosalpaus
sydämesi kohtalo armottomasti.
Tavoittaa lopulta sinutkin hyveet,
koittaa taas tunteidesi vapaus,
ja peseentyy omatuntosi harjattomasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *